Yliluonnollinen Sääksmäki

Kari Rydman, Sääksmäki-lehti 2001

Oscar Wilden kertomuksessa Cantervillen kummitus (1887) englantilaisen kartanolinnan kummitus joutuu ahtaalle ja nöyryytetyksi amerikkalaisen perheen muutettua rakennukseen. Käytännölliset ja jalat maassa pitävät amerikkalaiset eivät antaneet kummitusparalle minkäänlaista arvoa tai mahdollisuutta, vaan hänet oli hoidettava armeliaasti ikuiseen rauhaan.

Wilde ironisoi kertomuksessaan kulttuurien kohtaamista: uudenaikainen tehokkuus siivoaa tieltään kunnioitettavat perinteet. Englannin kummituksilla onkin sittemmin ollut vuosi vuodelta yhä ankeammat ajat.

Voisi luulla, että sama kehitys olisi turmellut myös Sääksmäkeä - mutta arkistojen kaivelu ja suorat haastattelut kertovat aivan muuta. Räikeimpiä poltergeist-ilmiöitä esineitten lennättämisineen ei enää juurikaan liene esiintynyt, mutta etiäisiä on ilmennyt runsaasti, ja varsinaisia kummituksia asuu siellä täällä ilmeisesti meidänkin päivinämme.

Voipaalan mysteerejä

Muutamia vuosia sitten oli Voipaalassa nenetsitaiteilija Anastasia Lapsui rakentamassa shamanisminäyttelyään. Ihmeissään hän työnsä alkuvaiheissa kysyi henkilökunnalta, kuka se vanha pieni nainen oli, joka uteliaana kurkisteli keskeneräisen kodan oviaukosta sisään. Talonväki tiesi heti vastauksen: "Neiti Nervanderiksi" kutsuttu olento oli ilmestynyt tuonpuoleisiin tottuneelle shamanismin asiantuntijalle.

Tämä ei ollut läheskään ainoa kerta kun "neiti Nervander" on nähty - saatikka kuultu. Kerta toisensa jälkeen kartanon yläkerrasta on kuultu ikäänkuin näyttelyn rakentamisen ääniä, askeleita, puhetta tai muita ihmisääniä. Kerrotaan myös yläkerrasta kerran kuuluneen useamman ihmisen katkeraa riitaa; tuolloin koko rakennukseen kerrotaan levinneen ankea tunnelma.

Erään tv-ryhmän kerrotaan useita vuosia sitten kuulleen kartanon kummittelusta, ja halunneen koetteeksi yöpyä päärakennuksessa. Yöllä seurue oli paniikinomaisessa tunnelmassa siirtynyt piharakennukseen.

Voipaalan viimeisen omistajan Helvi Ilkan kerrotaan tosissaan pelänneen kartanon päärakennusta varsinkin öiseen aikaan. Tunnenpa itsekin monia jotka yhä pelkäävät, ja joilla saattaa olla suoranaista kokemusta kartanon selittämättömistä tapahtumista.

Kuka oli "neiti Nervander"?

Voipaalan sotajoukko

Voipaalan puiston ja väenpihan halki kerrotaan joskus aamuyöstä, varsinkin sumun laskeuduttua, laahustavan joukon vanhoissa asuissa olevia sotureita. Heidän kerrotaan näyttävän varsin surkeilta, haavojen ja väsymyksen merkitsemiltä. Merkillinen yksityiskohta on tässä yhteydessä elämään jäänyt perimätieto: soturit voi saada katoamaan huutamalla heille vepsän kielellä: "Sota on ohi! Palatkaa koteihinne!"

Olisi mielenkiintoista tietää, mihin aikaan ja paikkaan tämän soturijoukon voisi edes kokeeksi sijoittaa. Voipaalan valtiaat olivat tietysti 1500-luvun lopulta lähtien aina 1800-luvun alkuun asti sotilaita. Pahamaineisin heistä oli Särkilahtiin kuulunut Johan Timinpoika, huovipäällikkö. Hänen talonsa kellaria kaivettaessa maasta löytyi kyläläisten kauhuksi ihmisen luita, mm. pääkalloja. Paikalla on saattanut olla vanha ruumishauta. Lieneekö nykyisellä kellarilla tekemistä Johan Timinpojan kellarin kanssa?

Menneitten sotien kauhut heijastuvat muuallekin:

Sakasen ladon ympäri öiseen aikaan kiertää mustatukkainen mies nuijasodan ajalta asti. Hänellä on ase kädessä, se on selvästi nähty.

Rapolan kadonneet kummitukset

Merkillistä on, että Rapolan kartanosta ei kummitus- ym. tarinoita juuri löydy. Se tiedetään, että "Rapolan kamreeria" (Pehr Gustaf Svinhufvud) pelkäsivät sekä piiat että lapset. Tämä oli vararikkoon jouduttuaan ampunut itsensä kieseihinsä. Ensin hänet haudattiin Mikkeliin, mutta tuotiin sitten Sääksmäkeen. Yön yli ruumista pidettiin kärryliiterissä, ja haudattiin seuraavana päivänä. Siitä piikojen pelko.

Mitään kertomuksia enempää Kamreerin kuin muidenkaan kummitteluista ei Rapolasta kuitenkaan liene säilynyt.

SKS:n arkistoista löytyy vain yksi maininta näiltä tienoilta, ja sekin Vuorentaasta:

Sääksmäen Vuorentakana, joka oli säteritila ja josta sodan aikana lähetettiin kolme ratsua sotaan, nähtiin vielä 1800-luvun lopulla valkoisien ratsujen ratsastavan talon ympärillä öisin.

Ritvalan ja Huittulan rajalla on jo muinoin kultu rajahaltian huutoja. Tässä tapauksessa rohkenen väittää, että kysymyksessä on pelkkä paikallispoliittinen ilmiö, keskiajalle periytyvä rajariita...

Kirkkomaan kalmot

Hautausmaiden tarinasto on varsin yhdenmukaista eri puolilla, eikä sellaista juuri tunneta Sääksmäestä. Paitsi yksi, jonka on kertonut Kustaa Vanhala (s. 1898):

Sääksmäen kirkon vanha suntio, Ruohonen nimeltään, kertoi kuinka hän eräänä jouluaamuna kello neljän tienoilla meni sytyttämään kynttilöitä. Ja teitä tartti vähän aukaista, kun aattona satoi lunta. Kum minä olin jo kirkon edessä huomasin että sisällä oli jo valot. Sillom minä pelläästyn kovasti, luulin että nyt minä olen nukkunut liikaa. Hiivin hiljaa sakastiin joka oli pimmee, raotin kirkon ovvee - ja eikös siellä istunukkin kansaa penkit täynnä. Tunsin heistä monia joille olin aikoja sitten hauran kaivanu. Ja pappi oli vieras sekin. Nyt ymmärsin että vainajat siellä kirkon menoa pitivät. Hiljaa painoin oven kiini, lährin takaisin Huittulaan päin. Kun pääsin maantielle saakka valot sammuivat. Nyt vasta oli minun vuoroni sytyttää joulu kynttilät. - En ole taikauskoinen enkä ole juoppo. Imehtelen miksikä tuo minulle näytettiin. Näin päätti tarinansa Ruohosen pappa. Hän kuoli ennenkö kaksikymmentä kirjotettiin 90-vuotiaana.

Annilan varastettu hevonen

Tietäjiä ja loitsuparantajia Sääksmäen tienoilla on ollut liki meidänkin aikojamme. Emäntä Tilda Seppälä (os. Annila, k.1957) on kertonut seuraavan tositapauksen:

Sääksmäen Annilasta varastettiin hevonen laitumelta. Isäntä meni tietäjiin kysymään, missä hevonen on. (Olen unohtanut tietäjän nimen, hän oli isäntä Pälkäneellä). Lähtiessään Annila sanoi: "Jos mä nyt menen pilkan päiten." (s.o. leikillään). Meni tietäjiin ja puhui asiansa. "Pilkan päitenhän sinä tänne tulikkin", sano tiätäjä. "Mutta jos ma ny sanon. Hevoses on lähellä Valkeekoskia päivät tallissa, yöt liakaköyressä mettämoisiossa." Tiätäjä neuvo tiänkin nin tarkasti, että Annila osas sen neuvon mukaan hakee hevosensa yällä kotio.

Samaiselta Tildalta parannettiin pikkutyttönä käsistä ruupat vanhalla tutulla konstilla:

Hänet pantiin menemään erään Huittulan kylässä olevan muijan tykö. Tämä osasi noitua. Tyttö meni ja puhui asiansa. "Niin kai", sanoi muija, "muttei ny parane. Ei kuu o ny sillai. Tu toisen kerran". Ja muija sanoi päivän. Tuttö tuli toisteen. Akka otti villalankaa ja solmieli pätkät ruuppien yläpuolelle ja mutisi jotain. Sitten hän antoi langan pätkät tytölle ja sanoi: "Hautaa ne tonne navetan taka sontaläjään. Mutta älä mennessä katto takas". Hoidettava teki ninkun käskettiin, lähti sitten pois ja sanoi, ettei hän edes huomannu milloin ruupat kädestään parani.

Saarioispuolen tarinoita

Jutikkalan kartano on tarinoissa saanut jonkinlaisen erikoisaseman, siellä kun on vanha käräjätupa, ja kansan mielestä oli tuomioita tullut syyttömillekin.

Jutikkalassa kummitteli vanhassa käräjätalossa. Siellä muurin raosta kuului ihan selvään, kun rasoja hierottiin yhteen. Syy oli se, oli annettu väärää tuamioo syyttömälle ihmiselle.

Kovempaakin oli tapahtunut:

Jutikkalan ruoskintapaikalta tuli ruoskittuja pirttiin. Haarikat putosivat pöydiltä. Eivät päässeet miehet eteenpäin, jaloistaan olivat lattiassa kiinni. Seinät rytisivät kuin olisi sormilla lasiin hakattu.

Kerrotaan myös piikatytön tragediasta:

Jutikkalan Piika-Liisa mestasi lapsensa. Mutta tulipa paha omatunto, piti itsensä tappaa. Joku hautasi Piika-Liisan ojanviereen. Hautaa sitten haettiin, ei löytynyt. Miehiä oli pirtissä koolla. Henki tuli ja sanoi, missä hauta on. Kolmekymmentä senttimetriä maan sisällä. Hautaa haettiin, ei löytynyt sittenkään. Liisa tuli itse ja jymäytti kahdentoista aikaan seinään.. Ei ole hautaa vielä löydetty.

Linnaisten sammaslähde

Linnaisten kalliolla on ollut melkoinen ja laajalle levinnyt maine kansanperinteessä, eikä sen ongelmaa tietääkseni kukaan ole vieläkään uskottavasti ratkaissut. Ahkera perinteen tallettaja Linda Elomäki Tyrisevästä kertoo (1961) tämän valaisevan, vaikkakin hiukan surkuhupaisen tarinan:

Isäni, Heikki Elomäki, on jo kuollut (1930), mutta muistan tämän tosiperäisen hänen kertomansa kaskun. Isoisäni Karl Enbäck oli 9-vuotias poika ja asui Kylmäkoskella. Sääksmäen Linnaisten kalliolla on lähde, jonka vedellä uskottiin olevan lasten "sampaita" parantava voima. Vaarini oli lähetetty hakemaan pullolla vettä e.m. lähteestä taskussaan lähteeseen pudotettava "uhriraha". Päästyään Toijalaan poika tapasi raittilla Toijalan poikia ja rupesi heidän kanssaan lyömään kiekkoa. Vasta iltapäivällä hän muisti millä asialla hän oli. Mutta Linnaisiin on Toijalasta toistakymmentä kilometriä, ja jos poika olisi sinne vielä kävellyt, olisi tullut pimeä, jota 9-vuotias pelkäsi. Neuvokas poika otti keskellä Toijalan kylää olevan Kottilan talon kaivosta vettä pulloonsa ja taikauskoisena heitti uhrirahan kaivoon. Hän kiirusti juoksujalkaa kotiinsa Kylmäkoskelle eikä kertonut mistä oli vettä ottanut. Jännittynyt hän oli "lääkkeen" vaikutuksesta. Mutta lasten suut paranivat. Kottilan kaivon vesi siis tepsi siinä kuin Linnaisten kalliolla olevan taikalähteen vesikin. Se hälvensi vaarini taikauskoa. Mutta vasta vanhana miehenä hän tämän oli rohjennut kertoa lapsilleen. (Tämä tapahtui ehkä 1830-1840).

Tarinoita Tyrisevältä

Edellä mainittu pienviljelijä Heikki Elomäki ja hänen vaimonsa Amanda ovat olleet aikamoisia tarinankertojia. Esimerkiksi vuoden 1830 tienoilla oli Akaan Kurvoilan isäntä kuollut, ja niin alkoi tapahtua. Isäntä oli ollut nuuka ja ahne mies, ja jopa alkoi kartanossa kummitella:

Yöllä aukenivat ovet ja aitoissa kolisi. Viimein isäntä näyttäytyi yhdelle piioista ja sanoi: "Käske vourin ottaa se toinen pohja pois jyvämitasta, muuton minä en saa rauhaa". Jyvämitta tarkastettiin. Siinä oli kaksi pohjaa. Toinen otettiin pois, eikä Matti-isäntä enää kummitellut. Mutta piika, jolle isäntä oli ilmestynyt, sekosi.

Elomäkien tarinoissa vilahtelevat vanhempaan tarinastoon kuuluvat aarnivalkeat ja parat, jotka olivat todellisuutta vielä 1800-luvullakin. Aarnivalkeitten alla oli aarteita. Isäntä kaivoi ja kaivoi, ja aarre rupesi nousemaan maasta. Silloin tyhmä renki tuli päästäneeksi jonkin sanan. Aarre putosi takaisin, eikä sitä enää ylös saatu. Uteliaille opiksi tarinan päätelmä:

Aarretta kaivaissa samoinkuin pitkäperjantaiyönä katolla noitia kuunnellessa ei saanut puhua.

Para saattoi antaa talolle rikkauksiakin, jos sen kanssa tiesi oikein menetellä.

Emäntä kävi aina saunassa paran puheilla. Piika tuli uteliaaksi ja päätti ottaa selvän, mitä emäntä saunassa yksinään oikein touhusi. Hän meni saunaan illalla ja pisti itsensä lavon alle piiloon. Pian tuli emäntäkin eikä pimeässä saunassa nähnyt piikaa. Emäntä huusi kiukaan taka: "Synny para, synny para! Ei o silmää näkemässä eikä korvaa kuulemassa". Muttei para tullut, kun piika oli lavon alla. Kun emäntä ei saanut paraa näkyviin, hän ajatteli, että se on nyt jostain suuttunut. Hän meni pois. Silloin piika tuli lavon alta ja huusi: "Synny para, synny para! Ei o silmää näkemässä eikä korvaa kuulemassa". Silloin muurin takaa rupesi tulemaan niin kamala olento, että piika pelästyi ja lähti kiiruusti ovelle. Mennessään hän kuuli paran kysyvän: "No mitäs tahrot?" Piika ovesta livahtaessaan huusi hädissään: "Paskaa!", ja sitä tuli sauna täyteen.

Ne nuorempien polvien edustajat, jotka vielä epäilevät paran olemassaoloa (tai eivät ole parasta kuulleetkaan), saattavat muuttaa mielensä nähdessään märällä kannolla paranvoin, merkillisen limasienen tai alkueläimen rakentaman kirkkaankeltaisen limamöykyn...

Veden takana vasta tapahtuikin

Tallennetun muistitiedon perusteella kummitusten varsinaista kotiseutua on kuitenkin Pohjois-Sääksmäki. Lieneekö väki siellä ollut taipuvaisempaa heitä näkemään, vai löysivätkö kummitukset sieltä viimeisen turvapaikkansa? Kertomuksia on varsin tuoreiltakin ajoilta. Seuratkaamme ensin kahta kotiin palaavaa poikaa:

Meitä oli kaksi poikaa, minä 17 ja toverini vähän vanhempi. Kävimme Valkeakoskella elokuvissa. Ajoimme pyörillämme Rantoon tietä Rauttuun päin. Toverini poikkesi kotiinsa Nikkilän taloon ja minä työpaikkaani Penttilään. Oli valoisa heinäkuun yö. Lasketin juuri viimeistä mäkeä alas kun vastaani tulee vanha akka saali hartioilla. Se oli sellainen henkilö että en ole koskaan täällä sellaista nähnyt. Kulkee keskellä tietä eikä väistä. Soitin pyörän kelloa, sitten ohjasin pyöräni metsään ja katsoin sivulleni aikeissa haukkua koko eukko. Mutta en nähnyt enää ketään, se hävisi siihen paikkaan. Tämä tapahtui välirauhan aikana.

Vainoniemen haltia

Elvi Vanhala on tallentanut Fanni Herityn tarinan, joka on harvinaisen runsas asiatiedoiltaan. Hiukan lyhennettynä se kuuluu näin:

Kun minun äitini oli nuori tyttö, tarkemmin sanottuna kuusitoista-vuotias, hän oli palveluksessa Vainoniemen talossa Sääksmäen pitäjässä. Rakennus oli kaksikerroksinen, yläkertaan ja vinnille oli valmistettu sellaisia kamareita joissa voi asua vain kesäisin.
Eräänä syysiltana Ani tyttö (se oli tuon palvelustytön nimi) otti kynttilän, sytytti sen ja kipusi vinnille etsimään jotain vaatearkustaan. Hän oli maassa polvillaan ja hyräili jotain laulua, sillä hän oli kova laulamaan. Silloin alkoi kuulua kummallista kahinaa sieltäpäin mistä oli tullut itsekin. Hän luuli että toinen häntä vanhempi palvelustyttö tulisi pelottelemaan. Hän naurahti itsekseen. Nyt lähestyi kahina jälleen, jolloin tyttö katsoi sivulleen. Siinä kulki tytön sivuitse hieno rouva harmaata taftileninkiään kannatellen. Hän meni toiseen kamariin, istui pöydän viereen, otti sulkakynän ja rupesi kirjottamaan.
Samalla hetkellä ymmärsi tyttö jotain outoa tuon naisen olemuksessa, kuten senkin ettei tuo ollut talon väkeä. Hän ryntäsi alas tupaan. Talon väki huomasi tytön kalpeuden ja nyt luulivat tulen päässeen kynttilästä irti ja ryntäsivät vinnille. Mutta talon vaari otti tyttöä kädestä, vetäen hänet omaan kamariinsa. Siellä hän kysyi: "Kuule, mitä sinä näit siellä?" Vaari sai kuulla kaiken, ja hän sanoi: "Ei sitä tarvitse pelätä, se on haltia joka joskus näyttäytyy. Mutta sitä minä ihmettelen, että kukaan vieras henkilö ei ole sitä nähnyt. Miksi se näyttäytyi sinulle?"
Jälkeen päin näki tuon rouvan muuan maisteri poikineen (nimi ei ole tiedossani) niin monta kertaa että poika rupesi pelkäämään. Ja kesken kesälomaa he matkustivat pois.
Tapahtui sitten niin, että talon Hilkka-tytär paloi, silloin haltia näyttäytyi usein.

En ole aivan varma, ovatko seuraavat rivit kerääjän vaiko kertojan itsensä:

Kysyin tuon asian todenperäisyyttä nykyiseltä isännältä. Hän ei sanonut tuota nähneensä, mutta myönsi kyllä että niin on ollut. Tilan päärakennus on kotoisin Niemen kartanosta Kalvoilasta. Talon vanha päärakennus on nyttemmin hajoitettu.

Syyttömänä tuomittu neito

Kuin suomalaisesta kansanballadista on seuraava tarina, jopa sananvalintoja myöten;

Näin kertoo tarina Vähälän mäkipirtistä Vedentaustan kylästä Rantoolla. Talosta jossa joskus on pidetty käräjiä ja annettu raipparangastuksia:
Tässä talossa aina pimeän aikana kuului raskaita huokauksia ja ovet liikkuivat itsestään. Silloin kun kylässä joku kuali niin eteisessä sillä hetkellä jyrähti kovasti niinkuin olis lauta pudotettu lattialle. Sekä kerrotaan nähdyn punamekkoinen tyttö tai oikeammin nuori neito, kuljeksivan pihalla ja saunassa. Tämä neito oli erään nuoren miehen morsian joka syyttömästi tuomittiin ja joka kuoli vankilassa ollessaan. Ja häntä säilytettiin ennen käräjien alkua k.o. saunassa, josta hänet käräjien jälkeen siirrettiin paikkaan jota kukaan ei tiennyt. Tästä johtuen tämä neito on kulkenut tämän pirtin seutuvilla. Tämä neito on nähty viimeksi niin myöhään kuin 1920 v. [jolloin hänet näki] viimeksi mökissä asunut, nykyisin Kärjenniemessä asuva Rouva Suojanen joka on tämän kertonut.

Aarteiden tuuletus

Kärjenniemen kylän Tarkan talossa tapahtui monenlaista kummaa. Tämä arkistoitu kertomus 1800-luvun puolen välin tapahtumista alkaa kuin klassinen kauhukertomus: "Oli synkkä ja myrskyinen yö", jne. Tokihan kauhukertomuksen puitteet ensin on selvitettävä asianmukaisesti...

Pirtissä nukkui talon piiat, joista eräs heräsi kun kauheesti valo kajasti jostakin, kun pirtti oli ihan valkoinen niinkuin päivällä. Luullen riihen olleen tulessa kun valo tuli riiheltä päin rienti herättämään koko talon väen ylös. Selvisihän se asia siitä kun talonemäntä saapui siihen ihmettä katsomaan ja selvitti tilanteen kun oli ennenkin sen nähnyt. Ensinnäkin tuo valo tuli riihi pihalta jonne oli levitetty vartaalle pyykkiä kuivumaan ne hohti kirkkautta. Emäntä sanoi että nuo on niitä vaatteita jotka on sotaaikana pantu piiloon ja joita aina näin syksyllä tuuletetaan etteivät homehtuisi. Niistä ei tiedä kukaan mistä ne siihen tulevat ja mihin ne häviävät hän on nähnyt ne useamman kerran.
Yksi rengeistä läksi niitä katsomaan mutta heti kun hän avasi ulkooven kaikki katosi ei näkynyt jälkeäkään.

Riihen lämmitys

Samasta Tarkan talosta oli vanha isäntä kuollut, ja nuori Kustaa-isäntä joutui omin neuvoin riihtä lämmittämään.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän saapui riihelle tarkoituksena täyttää vielä kerran riihen uuni mutta ihmeekseen huomasi harmaan pitkän miehen tulevan riihen ovesta ja laittavan oven hakaan sekä sanovan: "Ei tarvitse enää mennä sinne minä laitoin nuput keskelle pesää". Tämän sanottuaan mies katosi. [...] Kustaa isäntä ihmetteli kuka se mahtoi olla ja meni sitten katsomaan riihen uunia, mitä ihmettä nuput oli tosiaan laitettu keskelle pesää. Nyt Kustaa tarkasteli viljaa ja huomasi viljan kuivaksi nyt huomio kiintyi uuniin jonka päällimmäiset kivet olivat ihan punaiset nyt tuli kiire Kustaalle kantamaan kylmiä kiviä uunin päälle sillä jos sinne olis päässyt viljaa tipahtamaan niin olis varmaan tuo lämmitys ollut viimeinen tuossa riihessä.
Näistä toimista selvittyään hän tuumi asiaa ja tuli siihen tulokseen että se oli Kotihaltia joka oli häntä varoittanut riihen enemmältä lämmitykseltä.

Emme kai ainakaan usko, että kukaan kateellinen naapuri olisi mennyt jekkujaan nuorelle isännälle tekemään...

Kärjenniemen selkeästi kummitushakuisesta ilmapiiristä vielä sen verran, että jotkut saattoivat tahallaankin lietsoa pimeän pelkoa - kuten Mäensyrjässä sata vuotta sitten asunut Kuokka-Janne, monitaito puuseppä ja kirvesmies. Viimeistä matkaansa varten hän päätti rakentaa arkkunsa hyvissä ajoin valmiiksi, ja sijoitti sen kylätien vierellä seisovaan aittaansa. Kyläläisille hän teki tiettäväksi, että nukkui arkussaan jo valmiiksi yöt. Siitä kylän muijat tietysti aittaa kavahtamaan ja sitä tien toiselta kantilta sylkäisemään. Tämän on kertonut pojalleen Pertti Tuomarla, mutta ei ilmeisesti osannut sanoa, jäivätkö kummittelut sitten pelkäksi rehentelyksi...

Kun Koskin vanhat mökit revittiin...

Myllykylän uudessa kivierämaassa tuskin parat, kotihaltiat tai kummitukset viihtyvät. Ainakaan heistä ei minun tietooni ole tullut yhtään kertomusta. Toisin oli silloin, kun uusi uljas aika säälimättömästi repi vanhat mökit, tasoitti mäet, ja kaivoi lopulta kanavankin uuteen uomaan kokonaisen kylänpuolikkaan tilalle. Katsauksemme lopuksi haikea kertomus vanhan myllykylän viimeisiltä päiviltä:

Kun tätä Koskin kylää ruvettiin asemakaavoittaan. Nim meitinkin täyty rakentaa uusi talo. Mutta vanhassa me asuimme nin kauan kun vaan sopi. Ja se oli katkera paikka minulle. Siinä olin lapseni synnyttänyt, yhden lapseni pukenut arkkuunsa. Monta sairauden ja tuskien aikaa olin siinä mökissä elänyt. Ja nyt oli muutto eressä. Monena yönä minut herätettiin keskellä yötä. Ja joku sanoi älkää muuttako tästä pois sillä tässä pihassa on aarre. Tämä tapahtui hyvin monena yönä. Kun muutto sitte tuli pakolliseksi niin selvisi että se tontti missä mökkimme oli oli äärettömän arvokas. Olisimme saaneet siitä suuret rahat kun olisimme ymmärtäneet hoitaa asiamme oikein. Kotihaltia siitä minulle kävi kertomassa. Enkä ole tätä uutta taloa koskaan rakastanut niin kuin sitä vanhaa.

Kursiivilla painetut otteet ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmista. Tarinoitten kerääjiä ovat muun muassa olleet Elvi Vanhala, Aino Kosonen, Kirsti Aulanko, Maija Alho, Kyösti Mannonen ja Linda Elomäki.